maanantai 26. syyskuuta 2016

Fox, Deer ja Moose!

Jottei blogihiljaisuuteni jatkuisi loputtomiin niin pitäähän sitä tänne päästä jotakin päivittelemään.

Viikonloppu meni todella vauhdikkaasti ja se jos mikä harmittaa oikein kunnolla.
Jotenkin olin jännittävässä ja euforisessa tilassa parin päivän ajan!

Siippani kysy lauantaina minulta, että tahtoisinko lähteä hänen kanssaan kyttäyskopille peurakytikseen.
No nyt esitti kyllä sellaisen kysymyksen, että enhän voinut uteliaana metsästäjän vaimona todellakaan kieltäytyä tälläisestä tarjouksesta.
Niin sitä sitten pakattiin mönkijään kaikki tarvittavat tykötarpeet, hypättiin kyytiin ja painettiin kaasu pohjassa kohti peltotietä.

Kopille päästyäni ihailin titenkin mieheni kädenjälkeä. Taas kerran sain todeta, että kyllä mulla vaan on taitava ukko, kun tuollaisenkin on väsännyt alusta alkaen itse. 
Minä en saisi tuollaiseen koppiin edes seiniä pystyyn!



Siellä kopissa me sitten istuimme ihan hiiren hiljaa, katseltiin peltomaisemaa ja kuuneltiin ääniä. Lähinnä kuunneltiin, että kuuluuko mistään lähetyvää peura ryhmää...
Noup...eipä näkynyt peuroja, mutta..
Ei taidettu ihan tuntiakaan istua, kun mies huikkas, että kettu menee tuolla pellolla ja nyt se repolainen pääsee kettujen taivaaseen. Tämä samainen ketturepolainen taitaa olla se kettu joka kulkee meidän pihassakin väliin öisin ja tekee koirat ihan sekopäisiksi häkissä.

Nyt herää monella lukijalla kysymys "miten joku voi ampua niin ihanan otuksen"!!
NO...
1900- luvun alkupuolella kettua pyydetiin arvokkaan turkin takia, mutta nykyään kettua pyydetään riista hoidollisista syistä. 
Kettu levittää rapies tautia joka tunnetaan paremminkin raivotautina. Raivotautia vastaan rokotetaan mm: koirat ja kissat. Eläimet myös tartuttavat rapiesta ihmisiin.
Kaikkien tautien keskellä kettu on myös saalistaja ja senpä vuoksi kettu kantaakin pyritään vähentämään vuosittain metsästysaikaan.
Ketulle nimittäin maistuvat mm: jänikset, linnut, kalat, raadot, linnunmunat, selkärangattomat sekä marjat, jopa metsäkauriit. Kettu vierailee mielellään myös haaskoilla. 
Metsästyskauden jälkeen Suomessa elää arviolta 70 000-90 000 kettua.
Suurimman osan tekstistä lainasin riistakolmiot.fi sivustolta. Sieltä löytyy siis enemmän tietoa näistä metsästykseen liittyvistä asjoista.

Eli siinä oli pieni johdatus suomessa tapahtuvaan fox mulderin metsästykseen.

Ja niinpä isäntä meni ja päätti ketturepolaisen taipaleen. Minä vähän haukkasin happea selän takana ja totesin itsekseni, että anna mun kaikki kestää. Itseppä halusin mennä sinne koppiin istumaan joten leikki on sitten kestettävä jos siihen tahtoo mukaan lähteä.

Onnellinen ketun saalistaja joka muuten ampui elämänsä ensimmäisen ketun!


Sitten jatkettiin kyttäilyä vielä tämän ketun kaadon jälkeen.
Mietin, että ei varmasti tule enään mitään tänne pellolle, kun kaikki metsä eläimet kuulivat varmasti aseen paukkeen!

Mies makoili sängyllä  "kyllä vain sängyllä, meillä on siellä sänky jossa voi makoilla ja odotella saapuvaa riistaa pellolle"!!
Aika hönttiä, mutta hauskasta puuhaa.

Yht'äkkiä mies kysyy multa, että kuuliko tuon?
Sanoin, että kuulin ja siinä vaiheessa alkoi tulemaan todella jännittävä ja euforinen olotila!
Siis todellakin, mies nousi ylös avasti varovasti, hiljaa ikkunan ja kurkisteli pihalle. 
Ihan siinä meidän kopin vieressä oli HIRVI puskassa! Hirvi se siellä kuunteli ja katseli, että mikähän hiivatin koppi tuohon oikein on tuotu ja ihan kuin sieltä kantautuisi ihmisen hajuja!
Siinä vaiheessa olin täysin liikkumatta ja hiljaa, hyvä kun uskalsin edes hengittää.
Aivan paikat tärisi ja olin ihan jännittynyt jokaista niveltä myöden. 

Jokseenkaan se hirvi ei kuitenkaan uskaltanut tulla lähemmäs ja lähti menemään, mutta mies sanoi sen tulevan vielä takaisin. Ehkä se vain kiertää vähän pidemmmältä ja tulee sitten kun uskaltaa.
Taas odottettiin, kytättiin, odotettiin...
Kunnes.. 
Katselin ikkunasta ulos vasemman puoleiselle pellon reunalle ja sanoin miehelleni, että voi juma!!! se hirvimörkö seisoo nyt tuolla!!
Mies hymyili ja sanoi, että katos vaan sieltä se tuli!


Sitä moosea siinä sitten ihmeissämme tuijotettiin.
Arvatkaa olisiko ollut tuhannen taalan paikka ampua se hirvi kumoon ja ukko olisi siinä varmasti onnistunutkin. 
Mutta meidän miesten hirviporukalla alkaa hirven metsästyskausi tulevana viikonloppuna, joten nyt piti vain katsella ja ihmetellä vielä toistaiseksi.

Todella vaikuttava näky päästä katselemaan kopista käsin hirveä ja nämä ovat niitä "metsätyksen h-hetkiä"! 

Eilen oltiinkin sitten aamu-päivällä koria kouluttamassa metsällä, tai itsehän ne siellä menee ja hyvin ajoivat kahta hirveä joten koulutus alkaa tuottamaan vaadittua tulosta jälleen!


Koirien juostessa metsässä hirvien perässä me miehen kanssa siivoiltiin metästysmajan piha-aluetta. 
Ajettiin nurmikkos ja mies siirteli isoja risukasoja metsäkärrynsä kera.


Pientä rekvisiittaa siitä miten ne koirat menee siellä metsällä.
Sininen viiva on Miina ja kellertävä viiva on Ulli. Kaksin aina parempi  joissakin tapauksissa huono vaihtoehto.



Mielenkiintoista kuvioo tulee koirien kulkemisesta. 
Kuvaa katselin niin naureskelin, että nehän piirtää kartalle jonkun sortin dinosaurusta!!



Kaksi väsähtänyttä kaveria ja toinen kieriskellyt hirven paskoissa ja haisi kuin mikäkin ... siis hyi hitto mikä lemu. Autokin lemusi aika mahtavalle!!
Vielä mahtavempaa oli pestä Miinan tutkapantaa... yök..!
Se on ilmeisesti se palkinto, kun pääsee vapauteen ja juoksemaan hirvien perään!


Illasta mentiin vielä kyttäyskopille miehen kanssa ja tälläkertaa tuli ne peurat aterioimaan.
Isäntä sai sitten eilisen illan aikana kaadettua elämänsä ensimmäisen peuran.
Eli mitä opimme tästä?
Metsästys on tärkeää niin koirille kuin metsästäjälle. 
Kyllä se mies kultani olikin iloinen ensimmäisestä ketustaan ja peurastaan.
Minulla tosin meni vähän kylmän väreet selkää pitkin sen jälkeen, kun peuran oli kaatanut.
Peura nimittäin ei kaadu heti ampumisen jälkeen vaan tämä peura kulki vielä n.70 m.
Onneksi kaatui heti ensimmäisestä laukauksesta, ettei jäänyt kitumaan. Tosin jouduin hakemaan Miinan etsintä apuun, kun ei kahdestaan miehen kanssa sitä löydetty. Miina reippaana tyttönä löysi verijäljet ja niitä myöden myös mieheni kaataman peuran.

Lopuksi voin todeta, että koiratkin tekevät työtä käskettyä ja iso taputus miinalle löydöstä.

Mies sanoikin myöhemmin illasta, kun istuimme saunan lämmössä ja pohdimme tätä peuran kaato juttu.

"Mieluimmin ammun sen hirven ja peuran suoraan puhtaasta luonnosta, kuin ostan lihan kaupasta. Emme voi tietää millaisissa oloissa ne eläimet ovat kasvatettu, millä tavalla ne on lopetettu ja mitä niihin lihoihin todellisuudessa lisätään valmistuvaiheessa tehtaalla"!

Totta tämäkin ja hirvi- ja peura kantaakin pitää pienentää joka vuosi. 

Tälläistä vauhdikasta menoa viikonlopulla meillä oli!

Tosin kuluu ruhtinaallisesti aikaa ennenkuin lähden itse edes harkitsemaan hirven saatika minkään muunkaan ampumista.
Johtuneesta syystä metsästäjän pitää olla täysin varma ampumastaan laukauksesta ja siitä, että se osuu mieluimmin kerran.
Kukaan viisas ja järkevä metsästäjä ei halua vahingoittaa ja jättä ampumaansa eläintä kitumaan!!

Lupaan parantaa tapani ja seuraavaksi kirjoittaa jostakin muusta, kuin metsästyksestä.
Tämä kuitenkin on osa elämääni, joten koittakaa kestää tätä meikäläisen intoilua!!


Jaksoitkos lukea loppuun asti??

Kivaa viikkoa sulle ja mulle!!







maanantai 19. syyskuuta 2016

Syksyä vastaanottamaan!!

lukijani ovatkin varmaan huomanneet blogi hiljaisuuteni. 
Syksy sai aika harmaan alun meidän perheessä.
 Menetin jälleen yhden sedistäni pitkän sairauden uuvuttamana. 
Syyskuu alkoi siis surullisissa ja murheellisissa tunnelmissa. 
Vietimme yhden päivän hautajaisissa ja siinä jälleen tuli kerran mietittyä elämää ja sen tarkoitusta. 
Lohduttavinta asiassa on se, että setäni ei tarvitse enään kestää kovia kipuja ja hoitoja. Ikävä ei sammu varmasti milloinkaan. 

.....

Elämä kuitenkin jatkuu meillä täällä maanpäällä tallaavilla ja niin paljon on menoa taas ollut, että ei pahemmin ole kerinnyt tänne blogin puolelle laittamaan postauksia joten nyt paikataan se tilanne ja annetaan kuvien kertoa monta tarinaa!


Viimeiset pari viikko meillä tehtiin puinti hommia. Isäntä painoi pitkää päivää, ensin päivät töissä ja illat pellolla.
Tälläkertaa en mennyt puimurin kyytiin, viimevuotinen puinti seikkailu riitti kerrasta!


¨Ikuinen heppatyttö¨
Naapuristani löytyy tälläinen 10-vuotias ruunan komistus.
Tälle olen nyt käynyt kantamassa pariin kertaan omppuja meidän pihasta. Lisäksi tavoitteenani on nousta tämän hepan selkään 10-vuoden tauon jälkeen vielä syksyn aikana. Mahtaako olla enään ratsastus taidot tallessa?


Tiedättekö sen ihanan tunteen, kun saa upottaa sormet hevosen harjaan ja halailla, pusutella poskelle, taputella ja pitää hyvänä. Tämä on varmaan jokaisen heppatytön unelma. Kaikista suurin unelma olisi jos saisin ihan oman hepan meidän pihaan.
Kaikista ihaninta on se hepan haju vaatteissa, joka tuoksuu vielä pitkään nenässä vaatteidenkin pesun jälkeen.


Tämä yksilö on niin kiltti, ihana ettei rauhallisempaa ruunaa voi olla enään missään.
Mutta on tällä hepolla myös oma pääkin. Tykää kovasti syödä hupparistani ja takistani taskut, lisäksi applen puhelin olisi selvästi hyvää kamaa. ¨apple-omena, kuin omena¨ kunhan vain on maistuvaa ja hyvää.


Sen verran ollaan hepon kanssa tehty tuttavuutta, että olen päässyt kertaamaan miltä tuntuu seistä ihan vierellä ja harjailla karvaa. OIKEESTI NIIN TERAPEUTTISTA hommaa. 
Tätä mä olen niin odottanut, että ei jää viimeiseksi kerraksi. 
Innokas halailija tämä hepo onkin, kovasti tykkää meikäläisen suukoista ja halauksista. 


Viikonloppuisin ollaan oltu koiria liikuttamassa. Eilen olikin Ullin vuoro ppäästä valloilleen vapauteen.

Siellä se kukkulan kuningatar tähyilee näkysyikö hirviä missään.


Eilisellä metsätiellä tuli tunne kuin oltaisiin lappiin saavuttu. Tosin ihan kotikonnuilla ja nurkilla liikuttiin.



Auringon valo suoraan silmiin!




Ullin juostessa pitkin metsiä me miehen kanssa päädyimme poimimaan puolukoita ja niitähän riitti!




Kukkulan kuningatar kyttäilee, että mitäs täällä oikein tapahtuu. Siinä se meidän ympärillä pyöri ja pyrähteli. 
Juoksenteli kuin villikoira ympäriinsä.


Pieni halituokio vara iskän kanssa ja taas menoksi.



Juomatauko ja homma jatkuu.
Mies seurasi puhelimesta, kun Ulli viimeinkin päätti lähteä vähän kauemmaksi juoksentelemaan. 
Minä keskittyneesti, niin keskittyneesti, että en kuullut miehen juttelevan meikäläiselle. Kunnes pelästyin, kun huusi, että kuuleksää yhtään mitään?
Silloin kun poimin puolukoita niin olen ihan omissa ajatuksissani ja en todellakaan kuule mitä ympärillä tapahtuu.
Joko mulla sitten on todellakin kuulo huonontunut tai olen oikeasti niin ajatuksissani, että en KUULE!!
Melkoista terapiaa mielelle metsässä liikkuminen ja puolukoiden poimiminen.




Vanhoja hirven ja peuran jälkiä löytyi vaikka kuinka monet. Harmi ettei ollut ihan tuoreita, olisi Ullikin päässyt hajujäljille ja saattanut jopa löytää niitä  hirviä liikkumasta.

Nämä jäljet ovat hirven..


Ihan havainnollistamiseksi nappasin kuvan hirven sorkan jäljestä kumisaapas rinnallaan. 
Aikamoisen kokoinen otus on talsinut tuosta kohtaa. 
Voisin melkein olettaa sonnin olleen liikenteessä! 


Pikkuhiljalleen alan oppimaan metsäneläinten jälkien tunnistuksen miehen avulla.

Tälläinen postaus teille luettavaksi tälläkertaa!

Hyvää alkanutta viikko kaikille.