tiistai 1. syyskuuta 2015

Sumun silmin!

Jälleen kirjoitin melkoisen harjaanjohtavan otsikon, mutta ehkäpä tätä postausta lukiessanne ja kuvia katsellessanne selviää myös tuon otsikon salaperäisyys.

On sitä sitten odotettu koko kesä ja alku syksy. 
Viimeinkin saadaan päästää koirat vapaaksi ja antaa niiden nauttia vapaudestaan. 

Miinan kunto on päässyt rapistumaan kesän aikana ja nyt onkin aika alkaa taas liikuttamaan Miinaa oikein urakalla. Nimittäin ei ole enään montaa viikkoa, kun hirvestys kausi startataan käyntiin ja silloin Miinan pitää olla teräs kunnossa. Teräs kunnossa senkin vuoksi, että jaksaa juosta hirvien perässä. 

Eilen mentiin ensimmäisen kerran mieheni kanssa metsälenkille siten, että Ulli ja Miinakin olivat mukana. Vähän kyllä jännitti, että miten tässä tulee käymään, kun tytöt eivät ole vielä keskenään saaneet vapaasti liikkua luonnossa.
Miinalle laitettiin tutkapanta kaulaan, että saadaan välillä paikantaa koirien suuntaa missä menevät. Ullilla ei ole vielä tutkapantaa ja nyt oltiin aika kiperässä tilanteessa! Mikäli Ulli ei seuraisikaan Miinaa vaan lähtisi omille reiteilleen niin sitten oltaisiin korvia myöden liemessä, koska Ullin kulkua ei saisi paikannettua.
Onneksi nämä jämtlantilaiset ovat siitä hyviä, että tulevat aikanaan omia jälkiään pitkin takaisin joko niiden kanssa liikkujan tai sitten itsekseen kotiin. Tosin jos löytävät hirven jäljet ja haistavan hyvän lihan tuoksun niin voivat ajaa hirveä ties kuinka monta kilometriä ja kuulemani mukaan voivat parikin päivää haukkua paikallaan samaa hirveä. 

Onneksi näin ei tälläkertaa käynyt, mutta aika hilkulla oltiin.
Matkan alkupäässä päästettiin koirat vapaaksi ja se oli selvää, että jalat ilmassa mentiin ja lujaa.
vauhti oli melkoista menoa ja Ullin haukunta alkoi kuulua ensimmäisenä ja miehen kanssa tuumittiinkin ettei kai ne nyt heti voinut löytää hirveä?
Onneksi eivät löytäneet ja vähän ajan päästä tytöt palasivat peräkkäin luoksemme. Annoin tytöille makupalat ja käskin jatkaa matkaa. Seuraavaaksi tytöt ottivat jälleen jalat alleen ja lähtivät peräkkäin juoksemaan tassut ilmassa.

Tämän jälkeen ei saatukaan koira havaintoa hetkeen aikaan ja mieheni oli pakko katsoa kännykästään missä tytöt ovat menossa.
Isäntä toetesi, että nyt mennään ja kaukana. Jatkettiin matkaa ja isäntä sanoi, että nyt sää saat palata autolle ja ajaa tonne vähän matkan päähän risteykseen odottelemaan sillä tytöt ovat menossa siihen suuntaan ja lujaa. Ajattelin, että eikä ja tivasin moneen kertaan vastaan, että kyllä ne tänne takaisin tulevat. Mies ei antanut periksi vaan sanoi, että sää menet sinne nyt ja minä jatkan metsän kautta niiden perässä. 
Ajattelin, että jos tälläistä menoa on hirvimetsällä niin en kyllä ikinä ala metsästämään vaan annan isännän hoitaa sen homman meidän talossa.

No minä sitten kävelin sinne autolle takaisin ja ajelin sinne sovittuun b-paikkaan.
Siinä ajellessani ajattelin, että saan varmaan odottaa ikuisuuden siinä b-paikassa ennenkuin isäntä ja koirat tulevat. Eikä mulla ollut edes kännykkää joten tuli vähän epätoivoinen olo jos ne koirat menevätkin aivan eri suuntaan niin minä istua tönötän autossa ja odotan niitä ihan väärässä paikassa. Olisin voinut edes kännykällä tarvittaessa soittaa miehelle ja kysellä niiden meno suuntaa. 

Onneksi kaikki päättyi hyvin ja päästessäni sinne b-paikkaan isäntä tulikin jo koirien kanssa vastaan. Koirat oli nätisti kiinni samassa hihnassa ja läähättivät siihen malliin, että vauhtia oli ollut.

Koirat päättivät vähän ulkoiluttaa itseään ja lenkkeillä oikein kunnon metsälenkin. Minä vähän jäin miettimään ja isännällekin kehaisin, että mahtoivatko löytää jotkut komeat jäljet. 
Alkupään matkassa nimittäin näkyi komeita hirven jälkiä joten kyllä siellä niiden ruokintapaikalla liikettä on ollut viime päivien aikana. 

Olen niin iloinen, tyytyväinen ja todella ylpeä Ullista varsinkin. Tämä pienokainen (tai no pieni ja pieni, mutta pentu kuitenkin vielä), meni niin touhokkaasti Miinan perässä ja seurasi tätä kuin omaa emoaan. Tiedä onko Ulli sitten ottanut Miinasta emon itselleen, kun ei tahdo millään viihtyä yksinään ja aina pitäisi olla Miinan vierellä. 
Ovat nämä kyllä kaksi niin ihanaa tapausta. 

Totuus on kuitenkin se, että Miinaa ja Ullia tullaan myös liikuttamaan metsäreiteillä eriaikoina, koska kummankin metsäkoulutuksen kannalta on tärkeää, että koirat oppivat itsenäisessti hakemaan jäljet, ottamaan hajun ja etsimään ne hirvet. Kahden on aina mukavamepaa ja tietenkin lenkeillä käydään yhdessä, että saavat välillä remuta ja leikkiä keskenään vapaasti. 

Miettinyt tässä, että pitäisi pihastamme pätkästä jonkin verran tilaa ja aidata joku alue jossa tytöt saisivat nauttia vapaudesta ja leikkiä siellä keskenään rauhassa, mutta kaikki aikanaan.

Koirista en nyt saanut napattua kuvia, kun menivät niin vauhdikkaasti, mutta ainahan sitä kuvattavaa riittää näillä reissuilla.

Sumun silmin!
Mennessämme peltotietä peräpellon suuntaan,  katselimme kaunista ja näyttävää sumumaisemaa. 
Pitihän siinä sitten laittaa kamera jälleen laulamaan ja napsia kuvia..









Sieltä pelloilta kävellessäni takaisin autolle huomasin, että sumu oli alkanut lisääntymään. Mikäli oltaisiin vielä muutama tunti kävelty lisää niin oltaisiin oltu sumun silmässä. 

Tälläinen tarina oli tänään teille kerrottavanani.

2 kommenttia:

  1. Miten voikin olla sumu noin kaunista. Satumaisen kauniita kuvia olet napsinut.
    Ihanaa tiistai-iltaa!

    VastaaPoista
  2. Ihana, kaunis sumu. Olen aina pitänyt sumusta ja siitä kuinka se kietoo niin kauniisti kaiken sisäänsä.

    VastaaPoista