tiistai 26. marraskuuta 2013

Luonnon Lapsi!!

Miten hyvän ja rentouttavan olon siitä saakaan, kun lähtee kauniilla pakkassäällä ulos kävelemään ja kuvailemaan talvista luontoa.
Näitä pakkassäitä olenkin odottanut hyvin pitkään tulevaksi, toivotaan niiden pysyvän edes hetken niin saisi vähän ulkoillakin. Tai sitten nämä hienot ilmat katoavat jälleen taivaan tuuliin huomiseksi luvatun vesisateen mukana.

Eilen oli niin mahdottoman ihana ulkoiluilma, että päätin jälleen lähteä liikenteeseen ja napata kameran mukaani. Aurinko paistoi niin ihanasti, että en voinut vain istua nököttää sisällä ja katsella sitä ihanaa ilmaa ikkunasta.

Nyt tuleekin pelkkiä kuvia kuvien perään ja kuvissa toistuu samat kuvat useimmissa otoksissa, mutta vähän eri kuvausohjelmilla otettuna.

Olin ottanut niin monta hyvää kuvaa, että en enää tiennyt minkä kuvista postaukseen laittaisin joten laitan nyt sitten oikein kunnon kuvia katseltavaksenne.
Jokaisella on oma makunsa, mutta toivotaan ettei kuvauspäivästäni tullut ihan huti!

Tämän postauksen kuvia en ole tippakaan käsitellyt millaan tavalla, vaan ne on suoraan kamerasta ohjattu läppärille ja kuvankäsittelyohjelman läpi käyneet sen verran, että olen nimimerkkini laittanut kuvien ala-osaan.

Tosin en muutoinkaan ihan hirveästi käsittele kuvia tänne laittaessani ja jos käsittelen niin hyvin vähän. 


Ja sitten menoxi!!






Metsätietä kävellessäni huomasin linnun pöntön puun kyljessä ja mietin, että kuinkahan kauan tämä pönttö on tuossa pussa ollut!  Puun takana oli asuintalo jossa asui eräs vanha herra, mutta talo paloi ja surullisin juttu tässä talon palamisessa oli se, että myös isäntä paloi sen mukana.


Melko hyvin oli kerinnyt pienet vesilammikot jäätymään joten en ihan saanut kenkiäni kasteltua märiksi!


Nelijalkaisten ystävysteni jäljet lumen ja jään keskellä, jää vain rapisi ja paukkui koirien juostessa lätäköiden ylitse!


Aurinko alkaa pikkuhiljalleen laskeutumaan...









Siellä nököttää meidän rautakasoja eli koneita vanhan rakennuksen virellä. Rakennus kuuluu tosin naapurille, mutta kovin meidän Selma tykkää siellä käydä päivittäin nuuskimassa vanhoja kissan hajuja. 


Aurinko saa ihanasti lumen ja jään kimaltamaan kasvien oksissa...





Parhaat kuvat tulevat silloin, kun ei yrittämällä yritä hyvää saada aikaiseksi.
Mielestäni kuvakulman ei kuulu aina olla suora, vaan joskus voi heittää kameran vinkkelis vonkkelis ja kuva saa täysin uuden ulottuvuuden!



Tässä on testailen kameran eri kuvausohjelmia ja jätin auringonpaisteen suoraan kasvin taakse.












Lopuksi aurinko laski mailleen alkoi pimeys tulla joten oli pakko lopettaa kuvaaminen ja ottaa pari keventävää kuvaa lopuksi!


Hieman erilaista siustamista, mutta päätin heittää parit matot yöksi pihalle tuulettumaan. sen verran hyvä pakkanen oli luvattu ja yöksi ei ainakaan sadetta näkynyt joten päätin antaa mattojen olla koko yön pihalla tuulettumassa!



Sellainen kuvauspäivä eilen ja seuraava postaus tueekin sisältämään toivottavasti sisustus juttuja.

Ja muistakaapa, että arvonta-aikaa on vielä jäljellä joten nyt viimestään kannattaa mennä osallistumaan blogissani meneillä olevaan arvontaan.
Arvontaan pääset TÄSTÄ
Arvonta päättyy 30.11. eli vielä muutama päivä aikaa osallistua!

Kiitos!!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Mutta se ei mee niin...!

Blogissani on menossa arvonta ja pääset sinne TÄSTÄ arvonta aikaakin on vielä jäjellä joten kaikki reippaasti mukaan osallistumaan!

Ennen kuin lähdemme kurkkamaan perjantai päivän touhuilujani niin haluan toivottaa uuden lukijan tervetulleeksi blogiini ja kehua vastapuoleisesti hänen aivan ihanaa blogiaan /blogejaan.

Käykääpä tutustumassa Marielisan blogiin.

Sitten mennään taas..

Perjantai suosi jälleen ulkoilijoita raikkaalla talvisella säällä. Torstai illan päivän aikana maa peittyi lumeen ja innostuin jälleen niin täysillä siitä lumen tulosta ja maan peittymisestä valkeaan lumeen. Mutta harmikseni yön aikana  osa lumesta oli sulanut tipotiehensä ja ilmakaan ei ollut aurinkoinen, mutta sentään raikas ja sopiva ulkoiluilmaksi.  päätin tehdä pienen testin ja vieläpä rohkean sellaisen.
Otin Miinan ja Elmon mukaan lenkilleni ja tälläkertaa ajatelin, että saavat liikkua mamman kanssa aivan vapaana kuin luonnon linnut.

Kyselin mieheltäni, että saisinko päästää Miinan tälläkertaa vapauteen ja antaa tytön mennä ja nauttia täysin rinnoin vapaudesta. Mies antoi luvan ja sanoi, että kävelkää sitä metsätietä pitkin niin et ainakaan pääse eksymään metsään.
Niinpä, sillä näissä metsissä en kyllä vielä yksinäni uskalla liikkua, koska tosiaankin eksymisen vaara minulla on. Parempi vielä toistaiseksi minun liikkua niissä paikoissa joissa syksyisin marjastetaan niin on tuttua maisemaa ympärillä.




Siinä kävellessäni ajattelin, että jospa tuo tytsi karkaakin minulta niin sitten en löydä sitä mistään. Tiedän kyllä sen, että Miina osaa palata ihan itsekseen omia jälkiään pitkin kotiin. Ainakin luotan siihen, että metsästyskoira osaa tiensä takaisin lähtöpaikalle ja osaan odottaa koiraa kotiin. Tosin voihan metästyskoira löytää mielenkiintoisen hajun ja lähteä sen perässä monien kilometrien päähän ja olla siellä vaikka seuraavaan päiväänkin asti. 
 Mutta järkevintä olisi ollut minun laittaa ennen lenkille lähtöä Miinalle tutkapanta kaulaan niin olisi helpompaa alkaa jäljittämään koiraa jos tämä päättäisi lähteä omille teilleen.
(Tosin omassa puhelimessani ei ollut sitä gps ohjelmaa jolla olisin voinut seurata koiran menojälkiä).


Välillä Miina paineli edellä ja kovalla vauhdilla sinkoili tieltä metsikköön hajujen perässä, välillä vaihtui vuorot ja taas toinen juoksi edellä kovaan vauhtiin. 
Olin kyllä hyvin mielissäni siitä, että koirat menivät peräkkäin toinen toistaan seuraten ja varsinkin Miina opetti Elmolle miten siellä metsässä pitää oikeasti kulkea. Elmon kulkeminen on useimmiten jumalatonta kohnaamista ja pelkkiä oksien repimistä, mutta Miinan ollessa mukana Elmokin innostui kulkemaan tytön perässä hienosti peräkkäin. Onneksi Miinalla on synnynnäinen metsästyvietti joten tietää miksi siellä metsässä kuljetaan.


Maisemat ovat välillä karua katseltavaa, kun tapanin päivän myräkkä kaatoi puita oikein urakalla ja parivuotta sitten ja maanomistajat ovat siivoilleet metsiään, sekä peltojaan. Ylläolevassa kuvassa on puiden kantoja raahattu isolle kasalle tien viereen.

Välillä mielikuvitukseni alkoi tekemään tepposia ja oli pysähdyttävä oikein paikalleen kuuntelemaan missä koirat juoksentelevat. 
Mieheni sanoi minulle, että jos ovat muutamia minuutteja poissa näköetäisyydeltäsi niin älä lähde liikkumaan vaan jää siihen paikalle josta koirat lähtivät metsään. Yleensä koira palaa omistajan luokse samaan kohtaan josta on lähtenyt liikenteeseen. Olin niin mielissäni siitä, että Miina palasi välillä luokseni ja antoi jopa minun koskea ja silittääkin. Annoin pienen makupalan ja kehoitin reippaasti jatkamaan harjoituksia. 

Siinä seistessäni katselin kuinka rankkasateet olivat saaneet aikaan isoja vesilammikoita metsän keskelle ja mietiskelin jo päässäni hassua ajatusta, että taidanpa istahtaa kiven päälle ja siinä koiria odotellessani  nappaan kenkävarustukseni päältäni pois ja liuottelen siinä kylmässä vedessä varpaitani! Ei kylmä vesi ole pahitteeksi särkeville jaloille ja saisi verenkierronkin kihahtamaan oikein kunnolla.
Alkoi itseäni oikein naurattamaan, että on mullakin yhden tyylin ajatukset, mutta sitä vettä oli tullut sateiden aikana oikein reilusti näihin kuoppiin. 


Siinä kävellessäni tietä pitkin kuuntelin kuinka jostakin kauempaa kuului ihan mahdoton rääkynä ja taas alkoi mielikuvitus juoksemaan jossakin aivojen sopukoissa. Ääni tuntui pikkuhiljaa lähenevän ja koventuvan kovemmaksi. Koirat olivat kyllä huomanneet ääneen, mutta eivät siihen kerinneet hajuiltaan liioimmin tarttumaan. Mietin kyllä itsekseni, että mikä ihme siellä oikein pitää tuollaista ääntä ja jatkuvalla toistolla. Hetken ajattelin, että voisiko se olla hirvi vasoineen? Mutta ei se voi olla, koska koirat olisivat sen jo haistaneet ja lähteneet lujaa juoksemaan ääntä kohden. 

Mikäs se sitten olikaan? no taas oli kymmenen miljoonan dollarin tilanne saada todella upeaa kuvaa taivaalta, mutta niin pahassa paikassa puiden keskellä seisoin, että kuvaaminen ei onnistunut. Yritin lujaa juosta ääntä kohden, mutta ne ääntä pitävät linnut ovat niin äärettömän nopeita lentäessään.
Siellä lenteli joutsen tai kurki parvi. Tosin näitä oli 5 tai 6 lentävää otusta, mutta ne siellä sitä raakkunaa pitivät ja kovaa meteliä keskenään.

Koirat pysähtyivät vain hetkeksi katsomaan taivaalle lentävää lintujonoa. Tosin olen niin tumpeloaivo, että en tiennyt olivatko joutsenia vai kurkia. Olettaisin koon ja värin perusteella olevan joutsenia.


SE EI MEE NIIN...
No ei todellaakaan mennyt kuvaus putkeen, olisi ollut niin muikeaa saada siitä lintujonosta kuva, mutta taas olivat väärässä paikassa ja täysin väärään aikaan... Ilmeenikin sen kertoo, että tuli totaalinen romahdus, kun en päässyt kuvaamaan sitä joukkiota!
Piti oikein jalkaa polkea kiukkuisena maahan ja päästä parit rumat sanat valloilleen siitä syystäl, että miksi taas olin puiden seassa parhaan kuvaamis hetken ajan?



Miina ja Elmo ainakin nautti lenkistä ja vapaana juoksemisesta. Kuvatkin sen kertovat, että tassut ilmassa mennään ja kovaa..

Jossakin vaiheessa mun eteeni tuli polulla käpy ja sekin oli sitten ajan kuluksi kuvattava, kun siinä seistessäni jälleen odottelin paikallani koiria palaavaksi takaisin lähtöpaikalle!


Siellä metesässä seistessäni tuli kyllä ajateltua vaikka mitä ja se on kumma miten mielikuvitus laukkaa, kun yksinään siellä talsii eteenpäin polkuja pitkin. 

Piti oikein pysähtuä kuusen juurelle seisomaan ja tuijottamaan ylä-puolelle ja ottaa ajatus, että miltä näyttää kuvakulma alhaalta päin. Ylhäältä päin se olisikin mahdoton tehtävä sillä ihan niin notkea en enään ole, että pääsisin tuonne kipuamaan kapuamaan.


Tuli jossakin vaiheessa tunne kuin joku tuijottaisi minua selän takana pitkään ja syvällä katsellaa. Tuli oikein ajatus ja pelko, että jospa en käännykään ympäri! Mitä jospa siellä mun selän takana seisoo karhu ja nuuskii meikäläisen hyvää lihan tuoksua ja kohta se hyökkää ja syö meikläisen suihinsa? No niin vikkelä en ole kilojeni kanssa, että pääsisin karhua pinkomaan pakoon, mutta ainakin tätä ihme mätästä maassa voin pinkoa ja lujaa pakoon. Tämä ilmeikäs mätäs tuskin juoksee perääni!

Tiedä huvittaako ketään muuta, mutta siitä tulee mieleeni se kamala lilluva otus starwars elokuvasta ja tällä oli valmiina silmät, nenä ja suu. Tosin mun piti vähän kohentaa omilla graafisilla taidoillani lisää ilmettä mättäälle!


Jättikivikin oli saanut yleen pienen lumipeitteen ja kyllä tästäkin saisi omalla mielikuvituksellaan luotua mitä oudoimpien otusten kuvia.


Pieni tauon paikka kuvauksissa ja mietin, että minkälaiseksi se ilme alkaa pikkuhiljalleen muuttumaan?
Muuttuu kyllä hyvin mietteliään näköiseksi..


Mielessäni nimittäin liikkui vain ajatus siitä, etä miten nuo koirat nyt kulkee noin hienosti yhdessä peräkkäin ja tulevat välillä luoksenikin. Normisti ne painaa kaasu pohjassa metsään, kun vapaaksi pääsevät ja eivät varmasti tottele komentojani. Tosin tällä reissulla otin asenteen, että Miinaa en kutsu luokseni, koska sen on opittava itse etsimään jälkiä ja hajuja. Mikäli koko ajan huutelen koiran perään niin sen harjoitukset ja koulutus menee aivan päin jotain muutakuin mitä pitäisi! 

Eli tässä kuvassa mietin ja ihmettelen sitä vain, että miten voikin näin hienosti edetä meidän metsälenkki ja melko pitkällekin ollaan jo tultu kotoa...


Olihan pakko painaa jalan jälki tassujen seuraksi..
Siinä on nyt muisto minun ja karvaisten kaverieni kulkureitistä.



Miinalle tuli tauon paikka ja talvinen ruoho maistuu hyvältä..


Elmolla selvästi vahtivuoro meneillään, kun tyttökaveri makoilee ja nautiskelee luonnon antimia..


Siinä sitä yhdessä nuuskutellaan jälkiä ja mietitään, että mihis seuraavaksi sännätään!


Peltojen vierustaa kävellessäni ajattelin itsekseni, että nyt olisi hyvä aika koirien ampasta pellolle juoksemaan ja hajuja etsimään, koska siellä aivan varmasti on hirvet ja peurat kulkeneet joten sieltä löytyy myös hajuja. Mieheni kanssa metsällä kulkiessamme olemme huomanneet kuinka hirvet ovat jättäneet jälkensä pelloille ja siellä on selviä makuupaikkojakin nähtävillä. Tosin mitä tuoreempi jälki on niin sitä parempi se olisi koiralle ...
Pellolle ne päätti rynnätäkin ja ihmettelin, kun kumpikin jähmettyi paikalleen ja kotvan kuluttua paikalleen jähmettymisestä alkoikin Miina haukkumaan metsän suuntaan. Tosin siellä minä en nähnyt mitään liikettä ja hajuaistini ei ole yhtä hyvä kuin koiralla joten oletin silti siellä olevan jotakin. Miinalla on kyllä tapa myös haukkua tyhjääkin tai sitten se aina näkee jotain mitä ihminen ei voi nähdä. Elmo oli vähän ihmeissään, että mitä tuo likka nyt räksyttää? Minäkin ihmettelin ja tuli vain mieleeni, että ei kai siellä nyt sitten ole hirvi, perua tai karhu.. ja kohta lähtee likka perään ja lujaa! Minäkin jähmeteyin hetkeksi paikalleni ja otin kameran kouraani ja aloin videokuvaamaan koria pellolla, mutta arvatkaapa vain sainko sitä tänne ladattua no en tietenkään. Olisin saanut laitettua edes pienen videopätkän niiden puuhastelusta!

Jotenkin tuli tunne, että olisiko siellä sitten ollut ne linnut liikenteessä jotka lensivät ylitsemme...? 
Kysymykseksi jäi mitä lie siellä olleen..



Päätimme pikkuhiljalleen palailla takaisin kotiinpäin ja koko lenkki saikin uuden kääteen matkaansa..

Puolenvälin jälkeen Miina ja Elmo päättivät yhdessä ottaa vauhdit täysille ja syöksyä metsätieltä suoraan metsikköön. 
Ajattelin jälleen, että koirat menevät ja tulevat samaan tahtiin kuin koko matkan olivat kulkeneetkin yhdessä..
MUTTA SE EI MEE NIIN..kuin ihminen kuvittelee..
Rupesin laskemaan pääsäni minuutteja siitä hetkestä, kun koirat olivat painuneet metsän uumeniin. Oli kulunut melkein 20 minuuttia ja koria ei näkynyt saatika kuulunut palaavaan huudoistani ja kutsuistani huolimatta. Tuli vähän sellainen tunne, että jaahas nyt sitä sitten mentiin ja Miinalla ei tutkapantaa kaulassa ole. Pieni paniiki iski pintaan ja soitin mihelleni, että apua nyt sä huudat mulle ainakin viikon, kun sun koiras lähti pinkomaan ilman pantaa. Mies vain sanoi, että hän mitään huuda minähn annoin sun luvan päästää se vapaaksi kulkemaan, kyllä se jälkiä myöden takasin tulee!

No käski mun odotella 15 minuuttia siellä lähtöpaikan päällä ja sitten mun mennä kotiin jos koiraa ei ala kuulumaan. 
Aikani siellä värjöttelin ja huutelin niin Elmo tuli takaisin, mutta Miinaa ei näkynyt missään.
Otin hatkat ja palasin takaisin kotiin!

Kello löi puoli kahta ja mies tuli töistä kotiin. Meille tuli vähän aikataulu kiire, kun piti lähteä keskustaan kuopuksen vanhempainvarttiin ja viedä pojalle vaihtovaatteet miehen tädin luokse. Vahempainyhdistys oli järjestänyt ala-asteelle iltamat ja meidän poitsu jäi koulun jälkeen miehen tädin luokse odottelemaan iltamien alkamista. Miehen täti, kun on opettajan ala-asteelta niin sai hänen mukana mennä koulun jälkeen heille kyläilemään ja odottelemaan juhlien alkua.

Sitä ennen kuitenkin tehtiin pieni ajelukierros maalaismaisemissa ja etsiskellä josko Miinaa näkysi jossakin kulkemassa. Kuitenkaan emme tyttöä nähneet ja mies sanoikin, että pistät sitten vain seuraavalla kerralla tutkapannan kaulaan niin saadaan jäljitettyä minne se meni!

Olessamme miehen tädin luona appiukko soitti ja ilmoitti miehelleni, että Miina oli tullut kotiin seikkailuiltaan ja he olivat ottaneet sen pannarin voimin kiinni naapurin jämti pojan häkin edestä.
Arvasin kyllä, että Miina tulee varmasti naapurin kautta kotiin, koska naapurilla on häkissään puhdas jämtlantilais kolli! Eli veri on vettä sakeampaa ja samaa rotua, kun ovat niin kyllä ne toisensa tunnistaa. 

Saimme ladattua tutkapannan ohjelman myös omaan puhelimeeni joten seuraavan kerran, kun lenkille lähden niin pystyn heti seuraamaan missä Miina kulkee ja mitä reittiä etenee.

Hienosti siis päättyi meidän metsäretki tälläkin kertaa, mutta voin kertoa Elmon olleen väsähtänyt kaveri juostessaan Miinan perässä. 

Elma tapahtuma!

Helsingin messukeskus täyttyi ihmisistä ja elämästä viime viikonlopulla huippuunsa. Messukeskuksessa järjestetty Elma-taphtuma toi yhteen ...