tiistai 18. syyskuuta 2012

Suvun uusi jäsen!

Mieheni siskon perheeseen syntyi muutama kuukausi sitten toinen tyttö. Sunnuntaina vietettiin uuden tulokkaan kastejuhlaa, sekä vanhemman tyttären 3-vuotis syntymäpäivää. Miehen siskon perhe asuu sen verran pitkällä, että olivat ajatelleet pitää kastejuhlan ja syntymäpäivän samana päivänä. Olimme hyvissä ajoin tehneet varauksen mieheni sukulaiselle asuntoauton lainaamisesta, koska meitä lähtisi kuusi hekeä samalla kyydillä niin asuntoautolla meno tuntui hyvältä vaihtehdolta. Mieheni sisko perheineen asuu länsi-suomessa joten matkaakin tulisi reilusti ja asuntoautolla tälläinen matka taittuu paljon mukavemmin kuin henkilöautolla. Meidän perheen lisäksi mukanamme tuli appivanhempani joten heidänkin kannalta asuntoautolla liikkuminen oli helpompaa.

VAI OLIKO sittenkään asuntoautolla liikkuminen helpompaa? No ei ainakaan meno matkalla, koska nuoremmalla pojallamme on aina silloin tällöin matkapahoinvointia henkilöautolla kulkiessammme. Ajattelin, että nyt on erilaisempaa matkustamista ja iso tilava auto joten matkustaminenkin saattaisi tuntua mukavemmalta. Taisin erehtyä ja pahan kerran, sillä ennen kotoa lähtöämme poika valitteli pääkipua ja pitihän siihen sitten antaa särkylääke oloa helpottamaan. Lähdimme aikaisin aamusta liikenteeseen ja matkalla appivanhempien luokse pojilla oli kova sipinä ja supina auton perässä ja olivat hyvinkin eläväisellä tuulella. Appiukko ja anoppi hyppäsivät kyytiin mukaan ja jatkoimme matkaa, päätimme mennä hieman eri reittiä kuin yleensä. Tie oli hyvin mutkaine, möykkynen ja matka-autohan luonnollisestikin keinuu ja keikkuu suuren kokonsakin vuoksi. Katselin pöydän toisella puolella istuvaa kuopustani ja kysäsin siltä, että kuinkas sää nyt niin hiljainen olet? Poika vain tuijotti minua syvään silmiin eikä inahtanutkaan. Kysyin, että onkos sulla huono olo? samassa alkoikin jo kyyneleet valumaan poskia pitkin ja totesin, että jaahas tules nyt sitten äitin viereen istumaan. Pojalle tuli huono olo keinuvassa ja huojuvassa matka-autossa. Vaihdeltiin siinä vähän istumapaikkoja ja poika pääsi vireeni istumaan. Jatkettiin matkaa, mutta olo ei oikein tuntunut helpottavan lainkaan. Ehdotin pojalle sohvalle makaamaan siirtymistä ja se tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Sanoin, että mitäpä jos vaikka yrittäisit nukkua hetken aikaa niin olokin voisi helpottaa. Näytti nimittäin siltä, että poikaa väsytti aikalailla. Hetken siinä sohvalla makaillessaan poika alkoi jutustelmaan meidän muiden kanssa ja ei varmaan 20 minuuttiakaan kauempaa mennyt, kun pommpi jo pystyssä ja tuli viereeni istumaan. Taisi olla sellainen ohi menevä matkapahoinvointi kohtaus. Loppumatka menikin ihan hyvin ja pojan olokin alkoi helpottamaan ja vähän ennen perille pääsyä hän nukahti viereeni ja otti pienet matkatorkut. Kaikki hyvin ja perille päästiin, vaikkakin pari tienhirastetta meinasi heittää koko sakin takaosassa kattoon asti ja pöytä joka oli penkkiemme välissä putosi pariin otteeseen syliimme.

PERILLE päästiin ja pikkuhiljalleen alkoi mahan pohjassa olemaan kastejuhlan tuntua ja jännitystä. Kyllähän se nyt meitä jännitti ja kovasti, koska emme olleet vielä suvun uutta tulokasta nähneet. Tämä oli siis ensimmäinen vauva kohtaaminen ja eihän oltu nähty pitkiin aikoihin muutakaan perhettä. Oli muuten mummille ja papallekin ensimmäinen kerta, kun näkivät uuden lapsen lapsensa. Joten sitä jännityksen tunnetta taisi olla vähän jokaisella mahan pohjukoilla.

SYNTYMÄN IHME on niin kaunista ja suloista, sitä aina muistelee hetkeä jona sai pitää omia lapsiaan vastasyntyneinä sylissä. Miten sitä aina alkaakin kyyneleet valumaan pitkin poskipieliä, kun näkee pienen vastasyntyneen? onko se sitä ihastelun tunnetta vai sitä kuinka vieläkin välillä kaipaisi pientä vauvaa syliinsä? No minä en nyt käytännössä sitä pientä vauvaa enää niinkään kaipaa, mutta iloitsen sitten muiden onnesta ja haikaroista. Teoriassahan sitä aina miettii, että miltähän se kolmas lapsi näyttäisi ja minkähänlainen se olisi? Meillä kuiten näyttäisi lapsiluku olevan täynnä tässä perheessä. Tämä uusi tulokas oli hyvin erinäköinen verrattuna isosiskoonsa, mutta kyllä näiden kahden vauvakuvia katsellessa toteaa, että toinen tulee selvästi äitiinsä ja toinen isäänsä. Mielenkiintoista muuten seurata pienten vauvojen kasvua miten lapset saavatkin perinnökseen niin vahvoja piirteitä kummastakin vanhemmastaan ja jopa sukulaisistaan.

KASTEJUHLA meni hyvin rauhallisesti ja tasaisesti. Alussa pikkuneiti laittoi pienen huudon päälle, mutta tutista löytyi helpotusta tässä vaiheessa. Muutoin kastejuhla meni hyvin rauhlallisesti ja tasaisesti. Mikäli ei lasketa sitä, että isommat pojat juhlaväen keskellä alkoivat pelleilemään ja nauramaan joten heidän paikkojaan piti vähän vaihdella tilanteen rauhoittamiseksi.

PALUUMATKA KOTIIN allkoi paremmissa merkeissä kuin tulomatka. Kuopus nukahti jo alkutaipaleella ja nukkua pussutti sikeästi, taisi juhlat ja muiden lasten kanssa leikkiminen verottaa pitkänmatkalaista. Itseäni alkoi väsyttämään myöskin ja yritin siinä matkalla ottaa pienet torkut, mutta ei siitä mitään tullut. Esikoinen pulisi koko matkan vierelläni niin kipakkaan äänen sävyyn, että nukkumisen sain unohtaa. Paluumatkan alussa sanoinkin miehelleni, että nyt ei ajeta sitten mitään maisemareittejä vaan mennään päätietä pitkin niin suoraan kuin vain päästään. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Nuoremmalla sankarilla alkoi matka pienellä lepotuokiolla.


Tällä kaverilla juttu riitti koko meno ja paluu matkan ajaksi...


Meistäkin saatiin yhteinen kuva napsastua. Kuvaajana tietenkin oma kuopuksemme.

  
Loppuhuipennukseksi pari bravuuri kuvaa...



"Legenraadinen kuva"
Small and large
Old and young

Legenraadiselle kuvalle jatkoa...
Tässä kuvassa Isosiskon kastejuhlasta otettu Vanhan ja nuoren, ison ja pienen käsikuva.


_____________________________

Ihana, pieni tytöntyllerö,
lahja suuren Jumalan.
Rakkautta, hellyyttä antakaa,
käsin rukoilevin kantakaa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Elma tapahtuma!

Helsingin messukeskus täyttyi ihmisistä ja elämästä viime viikonlopulla huippuunsa. Messukeskuksessa järjestetty Elma-taphtuma toi yhteen ...